~Voi pieni olet vielä niin onnekas, ei murheet huomisen paina sua~

Ahdistus&vitutus&masennus...
Tulispa aamu jo nopeesti, oon ihan yli väsyny mutten haluu/pysty nukkuu ja haluan vaan et tää päivä on jo ohi. Tai siis tänää oli oikeesti ihan mahtava päivä ja eiline oli kans ihan paras parhaassa seurassa mut nyt masentaa ja pahasti. Varmaa koska ollu monta viikkoo kauhee stressi päällä passijutuista ja ristiäisistä ja kauheesti ihmisii nähny ja hoidellu asioita. Nyt kaikki hommat loppu, kaikki on tehty, passi odottaa vaan noutamista r-kioskilla ja ristiäiset on pidetty. Mitä mä nyt teen? Mulla ei oo mitään mietittävää/tehtävää kahteen viikkoon... ja se on oikeesti tosi pitkä aika, 14päivää  olla vaan kotona Emranin kanssa tekemättä yhtään mitään..

No mutta ei sais valittaa, oikeesti oon ihan järjettömän onnellinen mun pienestä murusta ja jokapäivä vaan rakastan enemmän ja enemmän, on se vaan niin täydellinen oma pieni poju ♥
Nyt vaan iski ahdistus ku stressi vihdoin loppu, niin paljon ootin et ristiäiset on pidetty ja kaikki on valmiina ettei tarvii muistaa ja miettiä kaikkea mut entäs nyt sitte???

Ristiäiset oli siis tänään ja kaikki meni tosi hyvin, Emran oli tosi kiltisti ja katseli vaan hiljaa ympärilleen koko ajan :) mua jännitti ihan kauheesti ku en yleensäkään tykkää mistään ylisosiaalisista tilanteista enkä osaa olla kun on liikaa ihmisiä ympärillä ja kaikkien kanssa pitäisi seurustella jne. Mut niinkuin jo sanoin niin kaikki meni hyvin, paikalla ei ollu kun lähimmät sukulaiset ja ystävät. Emran sai paljon ihania lahjoja, joista laitan kuvan instaan varmaan huomenna ja kolme ihanaa kummia♡
Emranin kummitäti, mun paras ystävä, tuli meille jo eilen ja oli ihanaa jutella pitkästä aikaa. Paljon tuli juoruiltua ja nyt iski vielä enemmän ikävä alanyaan kun tuli muisteltua kaikkia vanhoja yhteisiä seikkailuja. Niin monet itkut ja naurut on yhdessä koettu♡
Muina kummeina oli mun pikkuveli ja serkku. Serkun kanssa on jo yhdessä 5-vuotiaina sovittu että ollaan sitten toistemme ensimmäisten lasten kummeina, niin pakkohan sekin lupaus oli pitää :D
Pappi oli ehkä hiukan erikoinen mutta ei siinäkään mitään vikaa ollut..

Siinä vaiheessa kun ristiäiset alkoi, pappi puhui vanhemmuudesta ja onnitteli, ja seisoin kummien kanssa siellä edessä niin silloin tuli ekaa kertaa sellainen fiilis että miksi olen yksin siellä, jotain puuttuu, miksei Y voi olla mukana tässä tilaisuudessa. Tuntui niin väärältä olla siellä yksin. Kokoajan Emranin syntymän jälkeen en ole osannut samallatavalla enää kaivata Y:tä kun oon vaan ollut niin onnellinen Emranista ja tuntunut että ihan hyvin kahdestaankin pärjätään eikä meillä ole mitään kiirettä turkkiin. Nyt ostan kyllä lähipäivinä ne lentoliput ja alkaa päivien laskeminen. Luultavasti 9.maaliskuuta lähdetään isin luokse ♥

Nyt pitäisi alkaa nukkumaan että tulisi jo uusi päivä ja parempi mieli, uudet suunnitelmat ja jotain on PAKKO keksiä ettei vain tänne kotiin jäädä päiviä laskemaan...

~ Mut jos huudat lujempaa, saat äänes kuulumaan ~

Mun pitäisi jo nukkua mutta ei voi kun liikaa ajatuksia päässä taas, tarttis alkaa matkalaukkua pakkamaan mutta sitä ennen lajitella Emranin vaatteet ja miettiä hiukan mitä kokoa mukaan pakkaa, sitten pitäs miettiä mitä suolasta leivon ristiäisiin ja mihin kaikki ihmiset mahtuu ja täytyy siivota ennen niitä. Mietityttää Emranin torstainen neuvola kun emran saa rokotteet ja jännittää hiukan että mitä niistä tulee. Ja asunto taas hukassa turkissa kun mä olen nyt alkanut ihan tosissani Y:tä ylipuhua Alanyaan asumaan, alkuperäinen suunnitelmahan oli että Antalyasta vuokrataan asunto mutta nyt mä haluankin Alanyaan. Siellä ois kuitenkin kaikki tutut ja kaverit ja osaan kulkea jokapaikkaan, olisi seuraa ja tekemistä... Antalya on tosi iso kaupunki enkä tunne sieltä kuin muutaman ihmisen enkä tosiaankaan osaa kulkea siellä yksin minnekkään.
Sitten on vielä paljonpaljon kaikkia pikkujuttuja muistettavana mutta enhän mä mitään muista..

Mutta kaikesta stressistä huolimatta meidän vauva-arki sujuu oikein hyvin :) Emran kasvaa ihan hurjaa vauhtia ja vaate koot jää pieniksi. Mä olen ihan addiktoinut facebookin kirppareihin ja kokoajan tilailen emranille kaikkea uutta, pitäis vähän rajoittaa ostelua muttakun kokoajan löytyy kaikkea ihanaa mitä Emranin on IHAN PAKKO saada :D tosipaljon oon myös saanut ilmaiseksi vauvan vaatteita sukulaisilta ja tutuilta. Tässä just edellispäivä kaivoin kaapista isompia vaatteita ja mietin että mitä ihmettä teen kuudella toppapuvulla, viidellä vanuhaalarilla ja plus muut fleece asut, pörröiset nallehaalarit jne. Ja sekin vielä että tänä talvena niitä ei tule käytettyä kun lähdetään Turkkiin ja ens talvena ne on jo liian pieniä :/

Hmmm mitäs muuta..? Ainiin Emran on oppinut hymyilemään ja mikään ei ole ihanampaa kuin saada aamulla ensimmäisenä valloittava hymy omalta pikkuiselta! ♥

Huonosti nukuttuja öitäkin oli viimeviikolla muutama kun Emran oli kipeänä. Ihan tavallinen flunssa vaan eikä onneksi kuume noussut mutta Em oli aika levoton ja syöminen oli hankalaa kun nenä ihan tukossa. Mä tietty hiukan ylireagoin ja raahasin Emranin heti lääkäriin pelkän flussan takia, mutta mä ihan tosiaan pelästyin kun Em alko yökkimään ja kakomaan, sitä kesti koko päivän vähänväliä ja illalla alkoi liman oksentaminen. En sitten pariin yöhön uskaltanut nukkua kun pelkäsin että toinen tukehtuu... nyt onneksi jo parempi ja hiukan nuhaa enää. Toivottavasti nyt pysyttäisiin terveinä, tulevat rokotteet vaan kauhistuttaa...


♡♡♡Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan♡♡♡

~Piirrän sormella sydämen sun selkään~

Pojun nimipaperit vihdoin postitettu :) aina unohdin sen kun oltiin liikkellä kun ei mikään pysy muistissa nykyään :o Nyt vain odotellaan kela korttia ja sitten mennään passikuville ja poliisille passia hakemaan :)

Ristiäiset on 22.2 ja kun en saanut aikaisemmin niin piti erikseen lähettää nimipaperit maistraattiin että saadaan tuo passi hankittua ajoissa.

Nimi ollut tiedossa jo raskauden alusta asti ja Y:n kanssa se yhdessä mietitty.. Hän on Emran ♡ Itse halusin pojalle kansainvälisen nimen ja tuo oli niin suloinen nimi ja Y:kin piti nimeä heti hyvänä. Lempinimiäkin on jo tullut ja jokapäivä tulee lisää.. mm. Emppu, omppu ja Em. Ja myös sammakon poikaseksi olen pojua synnäriltä asti sanonut :D


Tänään käytiin neuvolassa ja Emran oli kasvanut paljon, painoa oli nyt tullut hyvin kun viimeksi ei ollut paljon noussut ja pituutta jo 52,5cm (syntyessään 48cm) kohta jää jo ensimmäiset vaatteet pieneksi joihin hän vielä kolme viikkoa sitten tuntui hukkuvan.. Mittailusta ja punnituksesta Emran ei tykkää ja silloin tulee aina itku kun pitää ilman vaatteita olla, muuten nukkui tyytyväisenä kokoajan.

Mun nukkumisesta (vai nukkumattomuudesta) neuvolatäti valitti ja yritti tyrkyttää unilääkkeitä. Ymmärrän itsekin että uni on tärkeää mutta ei ole ainakaan vielä ongelma mulle kun en tunne itseäni väsyneeksi vaan eilenkin päivällä kun sain Emranin nukkumaan ja olisi ollut aikaa huilata niin ei vaan uni tullut vaan siivosin, leivoin, tiskasin, pesin pyykkiä jne. Öisin kyllä yritän nukkua mutta en vain saa nukuttua kuin vasta neljän aikoihin aamuyöstä ja tänäänkin aamusta herättiin jo kuudelta.. no mutta kai se uni sitten jossain vaiheessa tulee enmä ainakaan mitään unipillereitä ala syömään, en todellakaan!


Nyt ollaan menossa Emranin isomummia ja isopappaa moikkaamaan että näkevät hekin kuinkapaljon poitsu on kasvanut ;)


Edelleen se Turkkiin pojan kanssa kaksin lentäminen mietityttää. Miten selviin kaikista matkatavaroista ja vauvan kantamisesta plus Istanbulin kentällä koneen vaihdosta ilman apukäsiä?? Ja mitähän Emran tykkää lentokoneessa olosta?


♥♡♥♡

~Mitä vastaan tuleekaan, toista sua ei milloinkaan~

Pitäiskö mun olla väsynyt? Kello taas lähemmäs kolme yöllä ja mä vaan shoppailen netistä ja facebookin kirppareilta vauvan vaatteita.. ja ei, meillä ei ole syynä se että vauva itkisi kaikki yöt ja pitäisi hereillä, tuossa vieressä poika tuhisee tyytyväisenä ja luultavasti heräilee pian syömään ekaa kertaa tänäyönä ja nukahtaa taas uudelleen.. mutta mua ei vaan nukuta :/ päivälläkin voisin ihan hyvin ottaa pikku päikkärit kun poju nukkuu mutta mua ei vaan yksinkertasesti väsytä.. eikä tässä muuten mitään valittamista ole muttakun muutamat on huomauttaneet että mä näytän väsyneeltä ja itsekin kyllä huomaan tummat silmänaluset mutta miten voi näyttää väsyneeltä vaikkei itse tunne olevansa väsynyt. Mulla vaan on jotai ylienergiaa ja kai mä sitten jossain vaiheessa saan taas nukuttua. Hope so!


Mulla on nyt vasta alkanut tulla ikävä Turkkiin. Kolmeen viikkoon en oo kauheesti edes miettinyt sitä kun oon vaan touhunnut vauvan kanssa mutta tänään ajattelin jo että menisipä kuukausi nopeasti etttä päästäisiin pojun kanssa isiä katsomaan. Toisaalta aika ristiriitaiset ajatukset Turkkiin menosta (varsinkin alanyaan) kun siellä kuitenkin sattunut ja tapahtunut vaikka mitä ja monet mut siellä tuntee sinä hulluna bitchinä ja voi olla aika erikoista että nykyään vain kärryttelen vauvan kanssa ja pysähdyn jonnekkin ihan oikeasti VAIN teelle.. mutta mä haluan mennä sinne, kävellä ne omat kadut jotka miljoona kertaa ennenkin ja vihdoin tuntea olevani onnellinen ja elossa ilman turhaa säätöä ja sähläystä. Ja odotan niin paljon että saadaan olla koko perhe yhdessä; minä, Y ja vauva ♡


Mulla on vielä paljon hoidettavaa ennenkuin päästään lähtemään mm. Pojalle passi ja ristiäiset ja joku kämppä pitää Turkista hommata ja paaaljon jokapuolelle soittamista ja kaikkien paperien hommaamista. Tätä vaan vaikeuttaa se että mun päässä ei nykyään pysy ykskään ajatus sekuntia kauempaa, kaiken unohdan, lähden hakemaan jotain tiettyä tavaraa ja matkalla unohdan mihin olin menossa, kaupasta ostan karkkia ja sitten unohdan kokonaan syödä sitä... no enpä onneks mitään kovin tärkeää ole unohdellut vain pikkujuttuja mut sekin ärsyttää.


Ainiin muuten mulla olis ollut tänään laskettuaika mut pikkumies on jo kolmen viikon ikäinen, kolme viikkoa mennyt ihan hurjan nopeesti :D


Jos joku näitä mun tekstejä vielä lukee niin laittakaa ihmeessä jotain kommenttia... ja seuratkaa instassa; repeq :)


Nyt täytyy taas yrittää nukkua että huomenna jaksettaisiin jo aamupäivällä lähteä piiitkälle vaunulenkille ja sitten täytyy lähteä jostain metsästämään uusia tutteja kun meidän aivan HIRVEÄ(N) ihana Lucifer-kisu on taas varastanut ja syönyt melkein jokaisen.. eikä oo mikään helppo tehtävä kun pikkujäbä ei kaikkia tutteja kelpuuta vaan on hyvin tarkka mitä suuhunsa huolii ja sitten tulee taas Lucifer ja yrittää viedä jopa toisen suusta tutit. Onhan se ihan hellyyttävä näky kun kissa kantaa niitä tutteja suussaan mut alkaa pikkuhiljaa raivostuttamaan kun jokapäivä varastetaan ja rikotaan vähintään yksi uusi...

~Pidän aina lähellä, kuljen matkan vierellä~

Mä oon rakastunut! Nimittäin tuohon vieressä tuhisevaan pikku jäbään♥

Eli mun piiiitkä odotus vihdoin päättyi, tai no nyt kun ajattelee niin koko raskausaika meni ihan kamalan nopeasti, pieni suloinen poika päätti tulla hiukan etuajassa tasan rv37 4.1 vaikka la olisi vasta 25.päivänä.

En ollut yhtään valmistautunut vielä synnyttämään ja mulla pitikin olla synnytystavan arviointi 8.1 ja sitä vaan odotin innolla että mitä lääkäri arvio painoksi jne mutta enpä sitten siihen kerennyt..


Kirjoitan nyt synnytyksestä ja päivistä sen jälkeen, ettå jos ei tykkää synnytystarinoita lukea niin kannattaa hypätä tän yli ;)

Heräsin sunnuntaiaamuna  4.1 hiukan yli seitsämän normaalisti vessaan, menin takaisin sänkyyn ja sitten mulla alko sattumaan alamahaan, ajattelin sen olevan vain ohimenevää ja samanlaista särkyä kun iltaisin tuntui. Lähdin alakertaan aikeissa keittää kahvia mutta sitten kivut kasvoivat tosi nopeasti ja heti 2minuutin välein. kävin uudelleen vessassa, limatulppa irtosi ja vasta siinä vaiheessa tajusin että nyt ne kivut on supistuksia. Äiti sitten kuuli kun puhisin keittiössä ja kysyi että "synnytätkö?" Mun vastaus "nojoo kai..." :D
Sitten mulla alko supistukset vaan voimistumaan ja niitä tuli tasaisesti 2minuutin välein.. soitettiin synnärille ja käskivät vaan odotella kotona rauhassa ja mennä suihkuun.. mä vaan sanoin äidille että ei pysty odottelee et nyt soitat taksin ja lähetään.. taksimatka oli ihan hirveä, saatiin onneks sellanen iso tilataksi niin pystyin siellä seisomaan ja kävelinkin koko matkan ajan edestakaisin ja tuskailin. Synnärille kun päästiin niin olin 4cm auki ja sanoivat ettei tultu yhtään liian aikaisin, siinä sitten 20min sydänkäyrillä joka oli mun mielestä ihan kamalaa kun piti yrittää maata sängyssä rauhassa ja supistuksia tuli 1-2min välein. Ilokaasua sain kipuihin mutta se ei mulla auttanut yhtään, pää vain meni sekaisin ja tuli hassu olo, kipuihin ei mitään vaikutusta joten aika nopeasti sanoinkin että haluan jotain muuta kipulääkettä. Seuraavat kaksi tuntia meni siinä kun monet eri henkilöt yrittivät laittaa mulle ensiksi epiduraali puudutusta ja sitten spinaali puudutusta mutta eivät mun skolioosi leikkauksen takia onnistuneet.
Sain sitten vain jonkun kohdunkaulapuudutuksen jota ei kuulemma yleensä anneta, koska se auttaa niin lyhyen ajan. Se oli kyllä niin pelastus, puoli tuntia sain olla rauhassa ja supistukset tuntuivat muttei sattunut paljoa. Siinä välissä ehti jopa facebookkiin päivittämään ;)
No sitten alkoivat taas supistukset kovempina ja kätilö meinasi että laitetaan uusi puudutus mutta eipä enään keritty vaan sain luvan alkaa ponnistamaan. Se oli musta kaikista kamalin vaihe ja musta tuntui että kukaan ei auta mua vaan hokee vaan että pitää muistaa hengittää ja ohjeisti kokoajan, jälkeenpäin ajatellen kätilö oli tosi mukava ja kannustava vaikka siinä vaiheessa ei siltä tuntunutkaan. Kun kätilö kannusti että "jaksaajaksaa pää näkyy jo" niin mä vaan sanoin että "no ottakaa se pois!!!", ärsytti että se siinä hokee kuinka pää näkyy muttei auta mua yhtään ja muhun sattuu :D muistan vain kun äiti sanoi että kyllä se sieltä ennen kahta ulos saadaan ja niin 13.55 sain pikkuisen pojan paitani sisään ♥

Synnytys oli nopea ja suht helppo, ekoista supistuksista pojun syntymään meni siis vajaa 7tuntia. Hirveää oli vain se että supistuksia tuli heti 2min välein ja usein uusi alkoi ennenkuin vanha ehti kunnolla loppuun. Jotenkin olin varautunut että synnytys kestää kauan ja että supistusten välillä ehtii hengähtää mutta ei se niin mennytkään.


Osastolla oltiinkin 6päivää, oltiin jo pääsemässä kotiin mutta pojan bilirubiini arvo (keltaisuus) nousi liikaa ja sitä ensin seurattiin pari päivää ja sitten poika sai 14tuntia sinivalohoitoa, sen jälkeen vielä seurailtiin pari päivää.. kotiin pääsyn jälkeenkin käytiin vielä kahtena aamuna labrassa ottamassa näytteet ettei bilirubiini nouse uudelleen.

Osastolla olin ensin kolmen hengen huoneessa mutta sitten mulle nousi korkea kuume ja mut siirrettiin yksin. Tykkäsin kun sai olla omassa rauhassa ja tutustua pikkuiseen kunnolla. Mulla olikin sitten monta päivää kuume 39 asteessa ja flunssaa mutta itse ei edes tuntunut siltä että olisi kipeä kun sai vauvaa ihastella. Sairaalan henkilökunta oli tosi mukavaa ja opetti hyvin kaikkea. Ensimmäisen päivän vauvan kanssa olin ihan pihalla, ei voinut kuin tuijotella pikkuista ja oli vaikea käsittää että siinä se oma pieni nyt on. Täydellinen oma muru♥


Kotona meillä on mennyt hyvin ja sunnuntaina mun pieni on jo kolme viikkoa, tosi nopeasti menee aika. Äidistä on kotona ollut suuri apu, enkä aio sanoa tähän etten yksin pärjäisi, olen lukenut paljon vauva blogeja ja monet kirjoittaa että ei ilman miestään jaksaisi mutta ei meillä ainakaan ole mitään ongelmia ollut. Vauva nukkuu ja syö hyvin, yöt nukkuu mun vieressä ja heräilee muutamia kertoja syömään. Hän ei paljoa itkeskele ja on muutenkin rauhallinen vauva. Tottakai haluaisin että Y:kin olisi täällä meidän kanssa mutta ihme kyllä, mä oon oikeasti ihan onnellinen näinkin ja tuntuu etten tarvitse mitään muuta tähän hetkeen.. ja ollaan kyllä lähdössä maaliskuussa pojan kanssa Turkkiin katsomaan isiä ja toivottavasti saadaan vihdoin sekin mukaan Suomeen sieltä, jollei niin sitten aloitetaan pojun kanssa oman kämpän etsintä ja eletään kahden. Eli nyt siis majaillaan mun äidin luona siihen maaliskuuhun asti kun olisi ihan turhaa nyt joku asunto vuokrata kun ollaan kuitenkin lähdössä kolmeksi kuukaudeksi turkkiin.


Nyt on munkin elämällä vihdoin jokin tarkoitus eikä tarvitse vain elää hölmöilemällä ja sekoilemalla ympäri maailmaa. En kyllä aiemmin oo ymmärtänyt että jotakin voi rakastaa näin paljon..


Yritän kirjoitella useammin meidän kuulumisia mutta en lupaa mitään, kirjoittelen kun poju nukkuu ja mulla vaan on aikaa. Instagramiin tulee kuvia päivittäin, seuratkaa; repeq .

♥


http://instagram.com/repeq

~ Kerro rakkauteni, kerro kuinka ikävöin. Kerro, häntä ootan yhä vaan ~

Plääh.. Jääny tää blogin päivittely aika vähäseks ja nyt ei voi syyttää mitään muutakun omaa laiskuutta. Nojoo oon mä useesti miettiny et vois kirjottaa mut jotenki edelleen vaa ahdistaa kaikki enkä haluu tulla tänne valittamaan kaikesta kun oikeasti kaikki on hyvin. Järkyttävä ikävä ja huoli vaan Y:stä kokoajan. On ihan hirveää olla erossa eikä pystytä edes jokapäivä juttelemaan kun Y on töissä eikä oo nettiä ja muutaman minuutin puhelu maksaa ihan älyttömän paljon. Mihinkään ei pysty keskittymään, kirjoja en pysty lukemaan kun ajatukset harhailee, leffoja en halua katsoa kun tulee kaikesta mieleen yhteiset hetket. Musiikkia en voi enkä halua edes kuunnella ettei ala vaan enemmän ahdistamaan. Mä niin tekisin mitä tahansa et Y olisi just tälläkin hetkellä tossa mun vieressä kaikkine ärsyttävine piirteineenkin. Haluisin tosiaan nauttia tästä loppuraskaudesta ja olla onnellinen mutta mä vaan lasken päiviä että päästään vauvan kanssa Y:n luokse viettämään oikeaa perhe-elämää.
Täällä jo lentolippuja kattelen vaikka rahaa ei ole ja paljon on muuttujia vielä mutta ilman jonkinlaista suunnitelmaa ja haaveita en selviytyis. Jotenki myös tullut pelko siitä että mä menetän kaiken, elämässä voi tapahtua ihan mitä tahansa ja ainakun mä oon ollut hetken onnellinen niin jotain pahaa tapahtuu. Mua pelottaa suunnitella tulevaa yhteiselämää Y:n ja vauvan kanssa, mitä jos menettääkin kaiken mitä on just rakentamassa. Eikai sais murehtia turhia mutta mua vaan pelottaa. Tällähetkellä mulle kaikista rakkaimmat on tää pieni poju mun masussa ja Y, ja mä vaan haluan meille kunnollisen ja turvatun tulevaisuuden.


Osittain blogi ollut tauolla myös siksi että olen lukenut paljon toisten nuorten äitien blogeja ja niihin tulleita paska-kommentteja. Mulle ei varsinaisesti ole mitään ilkeää tai pahaa sanottu mutta tiiän että ainakun omia mielipiteitään ilmaisee ja elämästään jotain kertoo niin löytyy niitä "täydellisiä" ihmisiä jotka saavat oman elämänilonsa toisia haukkumalla. Myös blogin kokonaan lopettaminen on käynyt mielessä mutta toisaalta tän kirjoittaminen puhdistaa myös omia ajatuksia ja itsekin vanhoja tekstejä lukemalla näen kuinka paljon koko elämä ja ajatusmaailma on muuttunut lyhyessä ajassa. Enään tärkeintä ei olekaan kaiken näkeminen ja kokeminen ja mulle-kaikki-heti-nyt-fiilis vaan juuri tässä hetkessä eläminen omien rakkaitten ihmisten ympäröimänä. Eli toistaiseksi ainakin jatkan kirjoittelua ja jos jollain on siitä jotain sanottavaa niin antaa tulla vaan.

On jotain positiivistakin. Saan nimittäin yhden mulle todella tärkeän ihmisen pojalle kummiksi kun vihdoin uskalsin vain pyytää. Se ystävyyssuhde on ollut lähes koko mun raskausajan miinuksen puolella enkä oo pahemmin uskaltanut sitä edes koittaa korjata, mutta hän oli kuitenkin ensimmäinen henkilö jolle raskaudesta kerroin vaikka välit ei olleetkaan parhaimmat. Mut mä uskon että todelliset ystävät pysyy pitkistäkin välirikoista huolimatta jos niin on tarkotettu. Tiiän että tunnistat ittes tästä ;) oot tärkee <3


Nyt lähen Turkuun kirppistelemään, vaikka vauvan vaatteita on jo tositosi paljon mut niitä on vaan niin ihana ostella ja muutenkin tarvii jotain järkevää tekemistä eikä vaan kotona oleilua.

Instagramia kannattaa seurata:
http://instagram.com/repeq

Niin ja anteeks taas jos on paljon kirjotusvirheitä mutta mä edelleen kirjottelen vaan kännykällä kun ei joulupukki tuonut läppäriä, oon vissiin ollut liian tuhma. ;)

~Meil ei oo sormuksii, ei taulutelkkarii, Jotka kuuluu siihen kulissiin ~

Itkua, parkua, naurua, onnea. Hysteriaa, tää elämä on ollut jo pitkään aika sekavaa ainakin mun mielialojen vaihteluiden takia. Tossa oli jo hieman helpompi vaihe enkä saanut järjetöntä raivokohtausta ihan jokaisesta pikkujutusta, kuten siitä, että olen ihan itse hukannut juuri sen tietyn sukan jonka just tänään olisin halunnut laitta, tai alkanut itkemään hillittömästi keskellä ihmisaljoutta siitä että joku katsoi mua tietyllä ilmeellä.
Nyt taas Suomeen tulon jälkeen kaikki on ollut suurta draamaa, tietenkin päällimmäisenä suuri ikävä Y:tä mikä muutenkin nostaa tunteet pintaan ja sitten lisäksi kaikki kelan paperiasiat tuottaneet stressiä ja nyt viimehetken muutokset Y:n Suomeen tulosta jne. Toivon vaan kaikista eniten että tää mun stressaaminen ei vaikuttaisi vauvaan kun hän kuitenkin on mun ja Y:n kaikista rakkain aarre, jonka eteen ainakin minä olen valmis tekemään ihan mitä tahansa.
Nolottaa myös että ihmiset jotka ovat pitäneet mua vahvana ja joille en todellakaan ole näyttänyt mitään heikkoa puolta itsestäni niin ovat saaneet nyt osallistua mun hysteerisiin kohtauksiin. Pitääkö seuraavaksi kun sukulaisia näkee (esim. jouluna) vetää pussi päähän vai pystyykö sitä olemaan vaan ihan coolina? Voiko kaiken laittaa raskauden piikkiin vai olenko oikeasti seonnut ja olen lopullisesti herkkä itkupilli? Voiko oikeesti jo pelkästään salkkareita katsomalla pillahtaa itkuun koska joku sanoi jotai söpöä toiselle???

No mutta joo Suomessa siis olen nyt ainakin vauvan syntymään asti ja suunnitelmat on valmiina jatkoa varten mutta niistä sitten myöhemmin. Olen nyt saanut neuvolatätin kimppuuni näistä mun suunnitelmista joten en niitä nyt vielä koko kansalle aio kertoa. Mutta ensimmäisenä ajattelen vauvaa, hänen tulevaisuuttaa ja hoidan asiat niin että hän saa tuvallisen ja täydellisen kodin ja kasvuympäristön läheisten ja rakkaiden lähellä.

Neuvola kuulumisia sen verran, että viimeksi viikko sitten neuvolatäti valitti että painoa  ei ole ullut paljoa mun turkissa olon aikana ja pitäisi saada enemmän. No tänään kun kävin niin oli täti suht tyytyväinen mun 300g lisääntyneeseen painoon ja käski jatkaa samaa rataa. Raskausviikkoja onnyt 33+5 eli vielä pitäisi pojun pysyä masussa jonkin aikaa. Vaikuttaa kuulemma pitkältä ja hoikalta pojalta :) Neuvolatäti käski nyt vaan ottaa ihan rauhassa ja yksin ei saa lähteä pitkille kävelylenkeille eikä muutenkaan tehdä mitään kovin raskasta. Vauvan pää on jo tiukasti kiinnittynyt joka aiheuttaa mulle jatkuvaa särkyä ja öisin ei saa nukuttua mutta onneksi särkylääkkeet helpottaa jonkinverran.

Lisäilen Turkki kuvia instagramiin kun blogger ei suostu lataamaan kuin yhden kuvan kerrallaan ja mun kärsivällisyys ei riitä.. http://instagram.com/repeq

rv 32+4

~ Kuu saa valtansa auringolta, ja vaikka näyttääkin hohtavalta, ei valoaan se yksin jaa ~

Nyt voın jo sanoo ıhan rehellısestı, etta mulla on jo ıkava Suomeen! En oıs varmaan ıkına mılloınkaan uskonuetta mulla voıs olla ıkava Suomeen ja etta vıela tunnustan sen mutta naın nakojaan asıat muuttuu. En ma sıta tarkota etta lentaısın hetı ekalla koneella Suomeen jos olısı mahdollısuus koska en ma oo valmıs vıela Y:ta jattamaan mutta ıkava on kaıkkea Suomessa. Ihmısıa, ruokaa, suomen kıelısta musııkkıa ja telkkarıa, kokoajan kaytettavıssa olevaa nettıa, mun kısuja, perhetta, sukulaısıa ja mulle normaalıa elamaa.. Mutta mua vaan nıın paljon pelottaa lahtee taalta koska tıedan kuınka tuskasta aınakın ekat parı vııkkoa tulee olemaan. Ihan kamala ıkava Y:ta ja pelkkaa ıtkua. Nıın se menı vııme kesanakın. Toıvottavastı nyt pystyısı enemman keskıttymaan vauvaan ja hoıtaa neuvoloıta ja muıta, kayda shoppaılemassa vauvan juttuja ja yrıttaa vaın olla onnellınen. Kuıtenkın kun Suomeen paasen 27.paıva nıın on enaa vajaat kaksı kuukautta ja saan meıdan pıkku murun sylıını. Helppoa eı ole ılman Y:ta olla mutta uskon vahvastı etta jonaın paıvana, eı ıhan vıela mutta toıvottavastı pıan me kaıkkı saadaan olla yhdessa. Rahaa vaan saastoon nıın paljon kuın pystyy ja jonaın paıvana meılla on vıısumırahat koossa ja saan onnellısena rakentaa meıdan yhteısta pesaa Suomeen. Odotan vaan sıta paıvaa etta saan tulla tanne kırjoıttamaan ylıonnellısena etta vıhdoın Y ıstuu koneessa ja on tulossa kohtı Suomea.

Kesalla olı vıela jotenkı vaıkea kasıttaa etta meısta tulee ıhan oıkea perhe, jotenkın pelkasın, ja pelkaan edelleen etta menetan kaıken. Opınko ıkına olemaan pelkaamatta? Lııan paljon olen joutunut varmaankın kokemaan elamassa koska en uskalla olla onnellınen. Pelkaan etta taas sattuu.
Nyt kaıkkı kuıtenkın tuntuu todellısemmalta, jatkuvastı tunnen vauvan lıııkkeet ja nyt Y:kın pystyy ne tuntemaan ja nakemaan. Jossaın vaıheessa pelkasın etta onko Y oıkeastı onnellınen tasta vauvasta kun eı paljoa puhu vauvajutuısta eıka ole paljoa mun masuun koskenut oma-aloıtteısestı. Nyt kuıtenkın olen yllattanyt Y:n parıın kertaan yolla vauvan kanssa "leıkkımısesta". Mm vıımeyona havahduın hereılle kun Y sıırtyı sohvalta mun vıereen sankyyn, kıetoı kadet mun ymparılle ja onnıstuı herattamaan vauvan vahıngossa. Sıtten tunnustelı ja "leıkkı" vauvan kanssa tosı pıtkaan kun luulı etta ma nukun :) olı nıın suloınen tılanne etten vııttınyt maınıta etta olın hereılla.
Mulla sııs alkaa huomenna raskausvııkko 30 jo :) ıhan hurjaa vauhtıa mennyt aıka.. Poıka rıehuu masussa valılla nıın etta mua koskee kylkıın ja masu on ıhan muodoton. Yo unet on muuttunut aıka katkonaısıksı koska alaselkaa ja lonkkıa sarkee. Ja useın havahdun hereılle kun vauva heraa ja aloıttelee bıleıtaan :D Eı mua kuıtenkaan mıtenkaan erıtyısestı aınakaan vıela haıttaa vaan saan kylla sıtten nukahdettua helpostı uudelleen taı nukun paıvalla muutaman tunnın kun vauva on rauhallısempı. Olen huomannut etta han eı tykkaa hıljaısuudesta, alkaa hetı kauhea rıehumınen kun tulee taysın hıljaısta. Kaı han on jo tottunut tahan turkkılaıseen kulttuurıın etta kokoajan mıljoona ıhmısta ymparılla ja erılaısıa aanıa ja halınaa. Autossa musııkkı taysılla ja kotona telkkarı paalla AINA. Vajaa kahen vııkon paasta kuıtenkın asıat muuttuu kun Suomessa tosıaan on hıljaısta eıka aına vıeraıta kylassa, telkkarıa katon harvoın ja kotona mulla seurana vaan aıtı ja kısut, elı eıpa kauhestı aanıa kuulu.

Aınıın ja mulla olı tosıaan synttarıt edellıspaıvana. Eı ıhan ollut sellaıset 20wee partyt kun vuosı sıtten suunnıttelın.. no elamantılanteet muuttuu.. ehka sıtten ens vuonna? Hankkı Y mulle pıenen suklaakakun ja jotaın herkkuja. katottıın leffaa pıenella porukalla ja oon ıhan tyytyvaınen.


Ja jos jotakuta kıınnostaa nıın asutaan tallahetkella Antalyassa Y:n kaverın kotona ja mulla alkaa olemaan hermot loppu KAIKKEEN turkkılaıseen. Turkkı-ruokaa, turkkı-ıhmısıa, turkkı-musııkkıa, turkkı-tv ja kaıkkı. Aınoa jota edelleen jaksan kattella on toı mun oma muru <3
Huomenna taı ylıhuomenna kuıtenkın vıhdoın muutetaan takaısın Alanyaan aınakın muutamaksı paıvaksı.

~Sama mulle vaik satais, taivas ois pilvinen, taa on kaunis paiva, ma oon sopivasti onnellinen ~

Pahoittelen taas etta tekstit tulee jaljessa ja etta valilla jaan useamman postauksen saman paivan aikana vaikka olen ne jo aikoja sitten kirjoittanut mutta ei ole ollut mahdollisuutta paasta jakamaan teille. Saa toki laittaa kommenttia jos hairitsee tama tai ette meinaa pysya karryilla.

Olen taas takaisin kotona Alanyassa. Antalyan reissu tuli tehtya ja saatiin selvyytta asioihin. Lentoliput on vaihdettu ja lahden Suomeen 27.marraskuuta. Kysyttiin lentokentalla myos etta mites tan mun raskauden kanssa, onko ongelmia koneeseen menossa tms. Sanoivat etta Turkish Airlines vaatii laakarin todistuksen raskausviikolta 26 eteenpain mutta kun sen hankkii niin ei tule ongelmia kentalla. Nythan on jo rv27 eli vaikka olisin lentanyt silloin kun piti suomeen palata niin olisi se pitanyt kuitenkin hankkia. Vahan kuitenkin itsea pelottaa etta mita jos vauva ei tykkaa koneen ilmanpaineen vaihteluista ja riehuu koko lennon ajan niin etta mulle tulee tukala olo. Tanne lento sujui hyvin ja pikkunen oli hereilla ja potki vain Istanbulista Antalyaan valisen lennon mutta se ei kestanyt kuin vahan paalle tunnin. Ja silloin masukaan ei viela ollut tiella. Nyt tunnen itseni jo suht kompeloksi ja vauvan liikkeet muuttuu kokoajan vaativammiksi ja alaselka seka kyljet kipeytyy ja alkaa sarkemaan jos olen kauan samassa asennossa. Mutta edelleenkaan ei ole tarkoitus valittaa mistaan, vaan kaikki kivut ja saryt kestan kylla loppuun asti koska tiedan mita siita saa palkinnoksi. Toisinsanoen kun vihdoin palaan Suomeen niin laskettuunaikaan on vajaa kaksi kuukautta. Hiukan pelottavaa kylla.
Antalyassa yovyttiin Y:n isan siskon luona ja aamulla herasin vauvan itkuun. Ajattelin heti etta jossain lahella on tosi pieni vauva koska itku kuulosti sellaiselta vastasyntyneen itkulta. Pian Y kantoikin sellaista vauvan kantokoppaa ja kaski tulla katsomaan. Siella oli vajaa kuukauden ikaiset kaksoset. Tytto ja poika. Ne oli niiiin suloisia mutta pelkasin kokoajan etta joku antaa sen mulle syliin. En tieda mista yhtakkinen paniikki iski mutta jotenkin en yhtaan tiennyt etta mita silla pitaisi tehda jos niin pieni vauva annetaisiin mun syliin. Kai ma jotenkin pelkasin etta se menee rikki, niin pieni ja naytti ihan nukelta. Poika sitten annettiinkin mun syliin jossain vaiheessa mutta onneksi Y oli silloin ulkona eika nahnyt kun ma en osannut kuin istua jaykkana ja katsella vauvaa. Huomasin myos Y:n olevan jotenkin ihmeissaan niin pienista vauvoista eika tiennyt mita pitaisi tehda kun ei ne viela osanneet ottaa kontaktia muihin ihmisiin niinkuin hieman vanhemat vauvat. Heti oli helpompaa olla kun pihalta loytyi pieni kissanpentu jota sain pidella ja sita osasin kasitella. Hassua, ihmeellista, ja hiukan jopa pelottavaa. Vain muutama kuukausi ja mulla ja Y:lla on ihan oma pienenpieni vauva ja sita pitaa osata hoitaa. Mita jollen osaa? haluan meidan pojalle vain kaikkein parasta ja taydellisen elaman mutta mua vahan pelottaa.. tuleeko aitiys sitten luonnostaan ja yhtakkia osaankin ja tiedankin mita oma pikkuinen milloinkin haluaa?

Olen niin onnellinen siita etta sain jaada tanne viela kuukaudeksi Y:n kanssa ja saan viettaa meidan molempien synttarit taalla. Suomessa on kylmaa ja synkkaa ja ennenkaikkea yksinaista. Y ei aluksi kommentoinut mitenkaan mun tanne jaamista enka kylla silta pahemmin edes kysynyt kun sanoin vaan etta minahan en suomeen viela taalta lahde! Mutta on Y nyt ilmaissut etta on myos onnellinen siita etta olen taalla pidempaan ja saadaan olla yhdessa. Sain jopa kunnollisen keskustelun aikaiseksi Y:n kanssa, se ei tosiaan ole ollut helppoa kun toinen on sellainen ettei millaan kertoisi mika painaa mielta tai suututtaa jos jokin on vialla. Yleensa saan paivakausia miettia ja arvailla mika tuota vaivaa ennenkuin itse keksin ja han myontaa.  Monet kerrat oon kaikintavoin yrittanyt puhua ja saada keskustelua aikaan mutta sitten on aina muka tarkeat uutiset televisiossa tai muuta ettei voi keskustella. Niin kummalliselta kuin voi kuulostaakin niin avartavan keskustelun tulevaisuudesta, haaveista ja niiden toteutuksesta sain aikaan mun kalenterin "ystava-kirja" -osiosta. Muistatte varmaan ne kirjat joita alakoulussa kannettiin aina mukana ja kaverit taytti omat tiedot kaikesta mahdollisista lempi asioista yms. Jotenkin vain leikillani lykkasin kalenterin Y:le ja sanoin etta tayta nama kohdat. Ajattelin etta ei siita tulisi mitaan vaan Y alkaisi vitsailla ja kirjoittaisi kaikkea omasta mielestaan hauskaa mutta mun ihmetykseksi siita saatiin aikaan pitka seka hauska etta totinen keskustelu. Ja myos se oli mukavaa etta kysymykset oli suomeksi joten mun piti tulkata ne englanniksi ja selittaa, Y vastasi turkiksi seka englanniksi. Eli vinkkina kaikille joitten miehet ei suostu puhumaan niin kaivakaa jostain vanhat ystava-kirjanne ja kokeilkaa miten mies suhtautuu.

Nyt olen yksin kotona ja odottelen etta Y tulee kotiin. Se lahti Antalyaan kuskiksi kaverilleen jonka tyttoystava tulee tanaan ja mut jatettiin yksin kotiin. Tylsaaaa. Toisaalta en kylla olisi edes halunnut mukaan mutta kun multa ei edes kysytty. Y lupasi tulla takaisin kahden-kolmen aikaan yolla eli pari tuntia pitaisi viela odottaa. Nukkumaan on turha edes harkita menevansa kun unirytmit on mennyt ihan sekaisin. Siita asti kun aiti lahti takaisin Suomeen niin mun rytmit on ollut ihan painvastaiset kuin normaalista. Toisinaan arsyttaa etta nukkuminen ei onnistu eika sita kannata edes yrittaa ennen viitta aamulla mutta eipa mulla mitaan erikoista menoakaan ole eli saan sitte nukkua ihan rauhassa koko paivan. Olen jotenkin pitkastynyt kun ei ole mitaan velvoitteita tai menoja. Olen vaan kotona, luen kirjaa, pelaan kannykalla tai katson telkkarista leffoja jotka on kaikki dubattu Turkiksi. Jotain tekemista pitaisi keksia!!

~ Mita jos meteoriitti tippuu paahasi ennenkuin ehdit sanoa ne kaikken tarkeimmat sanat ~

Elama jatkuu taalla turkissa. Eipa asuta enaan veneessa vaan on taas vuokrakamppa taas jonkun aikaa. ihme saatoa kokoajan. Turkish normal johon mun pitaisi olla jo tottunut vuosien aikana mutta jotenki on vaan pinna kireemmalla ku ei paase nollaamaan valilla kunnolla vaan taytyy pysya jarkevana ja vastuullisena aitina pikkuselle. Tarvis varmaan pikkuhiljaa alkaa vakavasti harkitsemaan jotain vihanhallintakurssia ennenkuin teurastan mun toisinaan niin kusipaan mutta rakkaan aviomieheni. Edelleen tiedostan erittain hyvin ettei oo sen vika jos Turkish airlinesin toimisto ei oo ikina auki tai ne ei vastaa puhelimeen mut mulla on mennyt hermot jo ennenkuin ehdin ajatella et vois taas vahan rauhottua. Mulla ei koskaan oo ollut erityisen hyvaa tilannetajua mutta nyt se on kokonaan kadonnut. Jos hermot menee keskella katua liikennevaloissa niin sille ei sitten voi mitaan vaan alan huutamaan. Ja lopulta se paattyy siihen etta itken ja Y yrittaa lohduttaa ja kysella et miksi itken enka osaa vastata. Luulin jo ettei mun kyynelilla oo mitaan tehoa enaan mihinkaan kun pillahdan itkuun monet kerrat paivassa ihan turhanpaivaisista asioista. Onneks Y:n tyopaikalla ainakin jo tiedetaan et se on ihan normaalia et mulla on taas kyyneleet silmissa eika se tarkota et jotain ois tapahtunu. Itken niin hyvista kuin pahoistakin asioista. Voin alkaa itkemaan kun katon telkkarista tavallisia mainoksia ja samoin voin ihan yhtakki saada paahani jonkun turhan mustasukkaisuus kohtauksen kun Y kattoo vaaraan suuntaan kadulla. Uskon etta Y:lla ei ole helppoa tallahetkella mun kanssa mutta ma yritan kokoajan enemman. Edelleen odotan sita raskauden keskivaiheen harmoniaa joka monissa kirjoissa on luvattu. Toisaalta pitaisi jo varmaan uskoa etta sita ei ole tulossa koska nyt on enaan alle 100 paivaa laskettuun aikaan.
Mutta taalla edelleen olen, sain jopa lentoa siirrettya kuukaudella ja saan olla murun kanssa pidempaan ja viettaa 20wee synttarit taalla. Taitaa kylla olla pikkasen erilaiset juhlat kun olin miettiny. Mun piti leikkii prinsessaa, pistaa tiaara paahan ja pistaa kunnon draamat pystyyn ja kiskoa tequilaa aamuun asti mutta taitaa nyt tequilat jaada valiin ja draamaa nyt tulee ilmankin etta edes yritan. Myos Y:n synttarit on 6 paivaa mun synttareitten jalkeen ja siihen haluisin keksia jotain spesiaalia.
En ole ihan varma mita Y on mielta mun lennon siirtymisesta kun en silta paljon kysellyt ku pakotin vaan soittamaan ja puhumaan mun puolesta. Kylla olen ihana vaimo! Mutta eise ainakaan valittanu ole ja ma ihan tosiaan yritan taas hillita mielialojeni vaihtelua ja olla raivoamatta ja itkematta kokoaikaa.

Parin paivan sisalla pitaisi lahtea Antalyaan kun ennen maanantaita taytyy kayda lentokentalla ja maksaa lippujen siirto ja tavata Y:n isan siskoa. Ihme kylla tallakertaa odotan Antalyaan lahtoa vaikka yleensa en oo kovin mielellani lahossa mihinkaan turkkiperheen tapaamisiin missa syodaan lattialla ja pukeudutaan yli peittavasti. Mut jos ne nyt jo tajuis etta mun ei ole helppo istua lattialla kun masu on jo tiella ja pukeutuminen ei oo suuri ongelma tallahetkella kun enaan ei mekolla tarkene niin ainoa mahdolisuus on pitkat housut eli ne jotka saan jalkaani on legginssit. Ja on ihan kiva tavata taas yhteisia tuttuja ja luultavasti mennaan istumaan johonki turkkibaariin kuuntelemaan livemusiikkia, joka on tylsaa mutta jollei sita ihan jokapaivaa tartte kuunnella niin sekin on ok mulle.