Pahoittelen taas etta tekstit tulee jaljessa ja etta valilla jaan useamman postauksen saman paivan aikana vaikka olen ne jo aikoja sitten kirjoittanut mutta ei ole ollut mahdollisuutta paasta jakamaan teille. Saa toki laittaa kommenttia jos hairitsee tama tai ette meinaa pysya karryilla.
Olen taas takaisin kotona Alanyassa. Antalyan reissu tuli tehtya ja saatiin selvyytta asioihin. Lentoliput on vaihdettu ja lahden Suomeen 27.marraskuuta. Kysyttiin lentokentalla myos etta mites tan mun raskauden kanssa, onko ongelmia koneeseen menossa tms. Sanoivat etta Turkish Airlines vaatii laakarin todistuksen raskausviikolta 26 eteenpain mutta kun sen hankkii niin ei tule ongelmia kentalla. Nythan on jo rv27 eli vaikka olisin lentanyt silloin kun piti suomeen palata niin olisi se pitanyt kuitenkin hankkia. Vahan kuitenkin itsea pelottaa etta mita jos vauva ei tykkaa koneen ilmanpaineen vaihteluista ja riehuu koko lennon ajan niin etta mulle tulee tukala olo. Tanne lento sujui hyvin ja pikkunen oli hereilla ja potki vain Istanbulista Antalyaan valisen lennon mutta se ei kestanyt kuin vahan paalle tunnin. Ja silloin masukaan ei viela ollut tiella. Nyt tunnen itseni jo suht kompeloksi ja vauvan liikkeet muuttuu kokoajan vaativammiksi ja alaselka seka kyljet kipeytyy ja alkaa sarkemaan jos olen kauan samassa asennossa. Mutta edelleenkaan ei ole tarkoitus valittaa mistaan, vaan kaikki kivut ja saryt kestan kylla loppuun asti koska tiedan mita siita saa palkinnoksi. Toisinsanoen kun vihdoin palaan Suomeen niin laskettuunaikaan on vajaa kaksi kuukautta. Hiukan pelottavaa kylla.
Antalyassa yovyttiin Y:n isan siskon luona ja aamulla herasin vauvan itkuun. Ajattelin heti etta jossain lahella on tosi pieni vauva koska itku kuulosti sellaiselta vastasyntyneen itkulta. Pian Y kantoikin sellaista vauvan kantokoppaa ja kaski tulla katsomaan. Siella oli vajaa kuukauden ikaiset kaksoset. Tytto ja poika. Ne oli niiiin suloisia mutta pelkasin kokoajan etta joku antaa sen mulle syliin. En tieda mista yhtakkinen paniikki iski mutta jotenkin en yhtaan tiennyt etta mita silla pitaisi tehda jos niin pieni vauva annetaisiin mun syliin. Kai ma jotenkin pelkasin etta se menee rikki, niin pieni ja naytti ihan nukelta. Poika sitten annettiinkin mun syliin jossain vaiheessa mutta onneksi Y oli silloin ulkona eika nahnyt kun ma en osannut kuin istua jaykkana ja katsella vauvaa. Huomasin myos Y:n olevan jotenkin ihmeissaan niin pienista vauvoista eika tiennyt mita pitaisi tehda kun ei ne viela osanneet ottaa kontaktia muihin ihmisiin niinkuin hieman vanhemat vauvat. Heti oli helpompaa olla kun pihalta loytyi pieni kissanpentu jota sain pidella ja sita osasin kasitella. Hassua, ihmeellista, ja hiukan jopa pelottavaa. Vain muutama kuukausi ja mulla ja Y:lla on ihan oma pienenpieni vauva ja sita pitaa osata hoitaa. Mita jollen osaa? haluan meidan pojalle vain kaikkein parasta ja taydellisen elaman mutta mua vahan pelottaa.. tuleeko aitiys sitten luonnostaan ja yhtakkia osaankin ja tiedankin mita oma pikkuinen milloinkin haluaa?
Olen niin onnellinen siita etta sain jaada tanne viela kuukaudeksi Y:n kanssa ja saan viettaa meidan molempien synttarit taalla. Suomessa on kylmaa ja synkkaa ja ennenkaikkea yksinaista. Y ei aluksi kommentoinut mitenkaan mun tanne jaamista enka kylla silta pahemmin edes kysynyt kun sanoin vaan etta minahan en suomeen viela taalta lahde! Mutta on Y nyt ilmaissut etta on myos onnellinen siita etta olen taalla pidempaan ja saadaan olla yhdessa. Sain jopa kunnollisen keskustelun aikaiseksi Y:n kanssa, se ei tosiaan ole ollut helppoa kun toinen on sellainen ettei millaan kertoisi mika painaa mielta tai suututtaa jos jokin on vialla. Yleensa saan paivakausia miettia ja arvailla mika tuota vaivaa ennenkuin itse keksin ja han myontaa. Monet kerrat oon kaikintavoin yrittanyt puhua ja saada keskustelua aikaan mutta sitten on aina muka tarkeat uutiset televisiossa tai muuta ettei voi keskustella. Niin kummalliselta kuin voi kuulostaakin niin avartavan keskustelun tulevaisuudesta, haaveista ja niiden toteutuksesta sain aikaan mun kalenterin "ystava-kirja" -osiosta. Muistatte varmaan ne kirjat joita alakoulussa kannettiin aina mukana ja kaverit taytti omat tiedot kaikesta mahdollisista lempi asioista yms. Jotenkin vain leikillani lykkasin kalenterin Y:le ja sanoin etta tayta nama kohdat. Ajattelin etta ei siita tulisi mitaan vaan Y alkaisi vitsailla ja kirjoittaisi kaikkea omasta mielestaan hauskaa mutta mun ihmetykseksi siita saatiin aikaan pitka seka hauska etta totinen keskustelu. Ja myos se oli mukavaa etta kysymykset oli suomeksi joten mun piti tulkata ne englanniksi ja selittaa, Y vastasi turkiksi seka englanniksi. Eli vinkkina kaikille joitten miehet ei suostu puhumaan niin kaivakaa jostain vanhat ystava-kirjanne ja kokeilkaa miten mies suhtautuu.
Nyt olen yksin kotona ja odottelen etta Y tulee kotiin. Se lahti Antalyaan kuskiksi kaverilleen jonka tyttoystava tulee tanaan ja mut jatettiin yksin kotiin. Tylsaaaa. Toisaalta en kylla olisi edes halunnut mukaan mutta kun multa ei edes kysytty. Y lupasi tulla takaisin kahden-kolmen aikaan yolla eli pari tuntia pitaisi viela odottaa. Nukkumaan on turha edes harkita menevansa kun unirytmit on mennyt ihan sekaisin. Siita asti kun aiti lahti takaisin Suomeen niin mun rytmit on ollut ihan painvastaiset kuin normaalista. Toisinaan arsyttaa etta nukkuminen ei onnistu eika sita kannata edes yrittaa ennen viitta aamulla mutta eipa mulla mitaan erikoista menoakaan ole eli saan sitte nukkua ihan rauhassa koko paivan. Olen jotenkin pitkastynyt kun ei ole mitaan velvoitteita tai menoja. Olen vaan kotona, luen kirjaa, pelaan kannykalla tai katson telkkarista leffoja jotka on kaikki dubattu Turkiksi. Jotain tekemista pitaisi keksia!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti