Kävelyharjoituksia Manavgatissa

Aika matelee.. Tuntuu että mä oon jäänyt täysin paikoilleen ja elämä jumittaa, mitään ei tapahdu, minuutit tuntuu tunneilta, tunnit päiviltä, päivät viikoilta.. Ihmiset kyllä kulkee kadulla mutta ne menee mun läpi, kaikilla on oma elämä ja ne nauttii siitä. Mullakin on elämä ja tosi hyvä sellainen mutta miksi musta silti tuntuu että jotain puuttuu? Joku asia on väärin? Mä en osaa nauttia joka hetkestä niinkuin kuulusi, tai siis mä odotan kokoajan jotakin. En osaa elää tässä ja nyt! Kaikki on hyvin mulla on ihana perhe ja koti jossa asua, Y on vihdoin löytänyt töitä jossa viihtyy , mutta sitten mä valitan kun oon aina yksin emranin kanssa. Jollei Y käy töissä niin valitan siitä. Odotan sitä nyt aina töistä kotiin kokopäivän ja sitten alan vaan haastamaan riitaa, enkä yhtään ymmärrä et miksi. Ei mun pitäs purkaa omaa tylsyyttäni Y:hyn, ei se sen vika ole. Ongelma on siinä että en tiedä taaskaan mitä mä oikein haluan, odotan vaan jotakin. Ekaksi odotin että tulisi kevät ja pääsisi ulos, no nyt kevät on täällä muttei silti mennä ulos kun en jaksa kävellä samoja katuja edestakas, mihin me mentäisiin ja mitä tehtäisiin. Päivät vaan on kaikki ihan samanlaisia eikä ole mitään mitä odottaa, joka päivät samat rutiinit, samat naamat, samat kadut, ihan kaikki. Emrankin on pitkästynyt kun mitään uutta ei tapahdu. 

Eli edelleen valitan samaa kuin aiemminkin, tylsääää! Enkä edelleenkään ole keksinyt mitään tekemistä meille :/ harmi kun täällä turkissa ei ole mitään muskareita, vauvauinteja, perhekahviloita ym. Toisaalta menisinkö niihin edes vaikka olisi? Tuskinpa..

Kevään ensimmäisiä lämpimiä päiviä kleopatra rannalla 😎

Käytiin Ermenekissä Y:n sukulaisia tapaamassa..matkalla oli lunta ja tosi liukkaat tiet, pelottavaa siellä vuotistotiellä ilman mitään talvirenkaita tai hiekoituksia niinkuin Suomessa...

No valitukset sikseen ja nyt hiukan positiivisuutta elämään! Me ollaan muutettu TAAS. Alanya jätettiin kun Y sai töitä Manavgatista ja täällä nyt asustellaan. Mä en viihdy, ei ole yhtään kavereita eikä tuttuja. Punnitsen tässä että lähdettäisiinkö Emranin kanssa Suomeen asumaan ja odotettaisiin että Y tulee perässä vai mentäisiinkö ihan kaksin takaisin Alanyaan. Mä olen kyllä aiemmin sanonut Y:lle että jos täältä vielä Suomeen lähden ilman paluulippua niin en enään aio odottaa, niin monet kesät suomessa itkenyt ja odottanut kun Y on luvannut pian tulla. Mä en pysty enkä enään halua sitä, Emraniakin ajatellen, mä olisin päivästä toiseen vaan ihan rikki ja odottaisin ja odottaisin. Y:lle olen sanonut että jos täältä yksin vielä joudun lähtemään niin mun ja Emranin elämä jatkuu, niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin mutta musta ei vaan ole enään siihen samaan vanhaan rumbaan. Enkä mä sillä sitä tarkoita etteikö Y saisi Emrania tavata vaan näkisivät sitten jos/kun tullaan Turkkiin lomalle tai jos Y jossain vaiheessa itsensä Suomeen saisi niin voitaisiin sopia miten jatketaan vai jatketaanko, onko molemmilla jo uusi elämä..? 

Tästä Alanyaan Emranin kanssa kaksin lähdöstä en ole Y:lle uskaltanut vielä puhua, tiedän ettei siitä Y ainakaan innostu mutta siellä mä viihtyisin edes vähän paremmin, eikä kuitenkaan oltaisi niin kaukana. 

Mä lupaan vielä katsoa miten tilanne etenee ja voihan se olla että alan sittenkin täällä Manavgatissa viihtymään. Meillä on kämppä ihan keskustassa ja lyhyt matka jokapaikkaan, en vaan osaa oikein kulkea vielä yksinäni.. Mutta kyllä mä oppisin jos haluan ja aionkin tutustua tähän paikkaan vielä ja yrittää sopeutua. Harmittaa vaan kun kaikki kaverit on Alanyassa..

Äidin söpöliini <3

Side

Muutakin stressaavaa on, mua huolettaa kun tuntuu että kaikki muut Emranin ikäiset kävelee jo. Emran on muutaman päivän päästä jo 1v2kk eikä edes konttaa tai ryömi.. Ryömimällä pääsee kyllä ympyrää lattialla muttei eteenpäin edes yritä vaan huutaa heti "äitiiiäitiii". Pepullaan pääsee liikkumaan jokasuuntaan mutta melko hitaasti. Tukea vasten oppi seisomaan 10kk iässä mutta siihenkään ei itse nouse vaan on nostettava ja autettava takaisin alas. Nyt oppinut vasta kävelemään hitaasti tukea vasten, mutta vain jos on jotakin tosi houkuttelevaa minne haluaa mennä. Emran on tosi arka yrittämään mitään uutta itse vaan huutaa heti "äitii" ja mä autan varmaankin liian helpolla. Nyt tullut sellainen vaihe ettei millään viihtyisi rattaissa vaan haluaisi kokoajan että kävelytetään, osaa pitää toisella kädellä rattaista kiinni jolloin mä pystyn sekä työntämään rattaita että pitämään Emrania toisesta kädestä. Kävely siis kiinnostaa ja sujuukin hyvin tuettaessa, tasapaino ja itseensä luottaminen on vaan hukassa. Turkissa tähän Emranin liikkumattomuuteen ei olla puututtu millään tavalla vaan sanotaan ettei ole mikään kiire. Koitan kuitenkin päästä nyt keväällä Suomessa neuvolassa käymään niin saan mielenrauhan.

Sanoja Emran osaa; äiti, Si (isi), kis (kissa), nii, tä (mikä/mitä; näyttää jotakin sormella), ei, aiai (esim kun silittää kissaa) ja nam nam.

Matkiminen on nyt tosi hauska juttu, ilmeilee, näyttää kieltä, päristelee, taputtaa ym. 

Lelut jotka pitää ääntä/tekee jotakin on kiinnostavia myös piirtäminen ja maalaaminen on kiinnostavaa ja mielekästä tekemistä. Ulkona viihtyisi paljon mutta suuttuu aina kun ei pääse itse kulkemaan vaan "joutuu" istumaan rattaissa.

Sormiväreillä oli kiva sotkea :D

Emranin lempipuuhaa, keittiön laatikoiden ja kaappien tyhjennys..

Antalyassa ostoskeskuksessa

Nyt vaan positiisempaa asennetta elämään ja auringosta nauttimaan! 🍓😎